Biblioteksbesökarnas minnen och tankar om 1960-talet

”60-luvulla lähdettiin kuuhun. Rakettien laukaisua katsottiin mustavalkoisesta telkkarista suorana lähetyksenä. Usein laukaisu ei onnistunut tai se viivästyi, mutta me vain istuimme ja katsoimme. Olin tuolloin alle 6-vuotias.”

”Kumma miten tuoksut muistaa! Tuossa kärryssä on voimisteluopas – muistan hyvin miltä tuommoinen jumppapuku ja voimistelusalin lattia tuoksui (siis haisi) LS”

”Muistan, muistan! Tyynykankaasta tehdyssä asussa (jakku/housut) olin niin ”tyylikäs”! Huh! LH”

"Frigörelse, färgstark plast, the Beatles och the Rolling Stones, stark sminkning och höga frisyrer. Kärnfamilj och en aning fejkad lycka.”

”Lite som nu alltså, men med sämre musik i dagsläget.” (kommentar till texten ovan)

”60-luvulla hipit oli rautaa ja laivat aivan rakennusainetta”

”10-vuotinen housusota: Menin oppikouluun vuonna 1961. Siihen aikaan naiset ja tytöt pukeutuivat hameeseen, pitkät housut olivat samaa kuin hiihtohousut, siis urheiluvaate. Oli pakkanen ja koulumatka millainen hyvänsä oli tyttöjen tultava kouluun hameessa – housut olivat sallitut vain jos lukujärjestyksessä oli urheilua. Saattoi tulla kotimuistutus jos ei totellut. – Sitten alkoi tulla niitten iänikuisten hiihtohousujen lisäksi esimerkiksi pepitaruutuisia pohjepituisia pitkiksiä (niissäkin oli vetoketju naisellisen säädyllisesti sivussa) ja käsitys ”urheilusta” alkoi koulussa venyä uusien joustomateriaalien tahdissa. Jossakin vaiheessa puntinsuut levenivät ja pitenivät ja päästiinkin oikein liehuvalahkeisiin. Mahtoivatko ne sitten näyttää tarpeeksi naisten vaatteelta koska joskus 60-luvun puolivälin jälkeen semmoisissakin sai tulla kouluun. – Farkut sitten lopulta pukeutumiskoodin tyrmäsivät, mutta vielä ylioppilaskeväänä 1969 ilmoitettiin, että tyttöjen oli ilmestyä lakkiaisjuhlaan asussa (”kävelypuvussa”) johon kuului ehdottomasti hame. Minihametaistelu oli jo voitettu, hameen pituudesta (=lyhyydestä) ei puhuttu enää mitään. Mutta ne housut! Ovelimmat ja itsepäisimmät housutytöt ratkesivat asian reippaasti polven yläpuolelle päättyvällä housuhameella. VM-50”

”Tytti Parraksen ”Jojo” oli lukiossa luettavana. Eipä opettaja paljon siitä sitten kysellyt, kun oli niitä seksikohtauksia!”

”Vuonna 1968 löysin ihanat Babar –kirjat Vaasan pääkirjaston lastenosastolta. Muistan vielä tuoksun joka oli lastenosastolla, joka oli yllättävä ja uskomaton löytö silloin. M -61”

”Viisikko, salaisuussarjat -> Enid Blyton oli rautaa”

”Jag är född 1942, 60 talet fick jag min utbildning. Jag var född bokslukare, läste mycket redan som 10 åring, klassiker o.dyl. I det lilla bybiblioteket fanns det inte så mycket och där bestämde läraren vad man fick låna. Stadsbibl. blev en guldgruva för mig.”

”Ensimmäinen lainaamani kirja oli ”Mehiläisten valtakunnassa”. Valitsin kannen mukaan. Olin n. 6-7 v. Toiseksi muistan ”Satu Ruijanmaa”, punaiset kannet viehätti! Muistan siitä runon: Leonardo da Vinci tuo mainio mies teki kirkkoja tusinan kai, mutta leivinuunia , Herra ties, tuskin syntymään hänkään sai.” Nyt olen 77 v. ja valinnut kirjat toisin perustein.”
”Kirjastomuistoja: Muistan, kun sain ensimmäisen kirjastokorttini. Olin kuusivuotias. Yleensä kortin saivat vasta koulunsa aloittaneet, mutta Ruth-tädin mielestä olin niin kiltin ja vastuullisen näköinen pikkutyttö, että minulle voitiin myöntää kortti etuajassa. Voi sitä iloa ja ylpeyttä! Minulla oli ihan oma kortti, omalla nimellä ja omalla lainausnumerolla. Enää ei tarvinnut lainata isän tai äidin nimiin.
Kävimme usein kirjastossa, isäni lainasi tiedekirjoja, maantietoa ja historiaa, ja äitini lainasi rakkausromaaneja. Muistan etenkin Angelika-kirjat, niistä äiti taisi pitää, koska ne lopulta ostettiin meille kotiinkin. Ja minulle lainattiin aina vino pino lastenkirjoja. Pidin erityisesti Elsa Beskowin kirjoista ”Putte mustikkametsässä” ja ”Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Kredeliini”. Varsinkin kuvitus oli mielestäni ihana, pienet mustikkahattuiset pojat ja puolukkahattuiset tytöt ovat jääneet ikuisesti mieleen.
En osannut lukea kuusivuotiaana, mutta kuuntelin mielelläni ja minulle luettiinkin paljon. Siihen aikaan eli 50-luvulla lapsille lukeminen ei tainnut olla niin yleistä kuin tänä päivänä. Peikkotyttö Hönttälönttä oli myös yksi satu, jota varsinkin isäni tapasi lukea minulle. Kutsuikin minua toisinaan Hönttälöntäksi.

Huutoniemen kirjasto sijaitsi koulun yhteydessä, siellä oli kiiltävät lattiat, jotka kopisivat, ja yritinkin aina kävellä varovasti. Kirjastossa piti muutenkin olla hiljaa, kuiskaten piti puhua, jos nyt yleensä jotain uskalsi puhua. Ja purukumia ei missään nimessä saanut pureskella. Ruth-täti oli ruotsalainen ja ankaran näköinen, ei tullut mieleenkään, että joku olisi metelöinyt hänen kirjastossaan. Hän istui niin, että näki koko kirjaston, varmasti hyllyjen taaksekin. Oli pelottavaa mennä hänen luokseen, kun oli lopulta lainannut kirjansa. Ei Ruth-täti oikeastaan koskaan vihainen ollut, taisi vain tuntua pelottavalta siellä suuren pöytänsä takana.

Kerran kuitenkin pelkäsin kuollakseni, kun palautin kirjoja. Olin lukenut kirjaa samalla, kun söin lihasoppaa. Ja kuinkas ollakaan, lautanen kaatui ja soppa lihoineen lensi suoraan kirjan päälle. Äiti tuli onneksi apuun ja kuivatteli sivuja silittämällä niitä imupaperin läpi. Kirjasta tuli aika hyvän näköinen, vähän ruskeata väriä vain jäi muistoksi lihasopasta. Sydän pamppaillen palautin kirjan ja kerroin Ruth-tädille, miten minulle oli käynyt. Hän katsoi kirjaa ja kiitti, että olin niin rehellinen ja kerroin vahingosta.
Nautin vieläkin kirjaston tunnelmasta ja etenkin hiljaisuudesta ja kopisevista lattioista. On ihana kierrellä ja tutkia kirjoja, tai vain katsella. Luulen, että viihtyisin kirjastossa töissä. AW-54”

Skrivet av: Biblioteket den 15 maj 2013