Kotimainen kirjallisuus 1910-luvulla

1910-luku

Valtaosa vuosisadanvaihteen molemmin puolin aloittaneen kirjailijasukupolven tuotannosta oli kansankuvausta.

Sen pääpiirteitä ovat mm. luonnon läheisyys, demokraattinen ihmiskäsitys ja vaatimus yhteiskunnallisesta oikeuden-mukaisuudesta. Kirjan päähenkilöt ovat individualistisia ja epäsosiaalisia, ja kirjoissa yhdistyvät huumori ja realismi.

Jo vuosisadan vaihteessa ja vielä ilmeisimmin heti suurlakon (1905) jälkeen Suomen kirjallisuuteen alkoi muodostua osakulttuureja. Omille teilleen lähtivät niin suomenruotsalainen kirjallisuus kuin työläiskirjallisuus. Kirjallisuudesta oli tullut yksi yhteiskunnan instituutioista; se reagoi ajan tapauksiin ja saattoi joskus myös vaikuttaa niihin.

Vuosisadan vaihteen näkyvin kulttuurivaikuttaja Eino Leino julisti esseesarjassaan Suomalaisia kirjailijoita (1909), että köyhyyttä, pettuleipää ja itsekieltäymystä ylistänyt kirjallisuus kaipaa uudenlaisia elämänarvoja. Yhteiskunnallisuus oli hylättävä ja katse suunnattava sisäisiin kokemuksiin. Uuden suunnan Leino nimesi kansalliseksi uusromantiikaksi. Vanhojen kotosuomalaisten ihanteiden sijaan tulivat ulkomaiset virikkeet, symbolismin ohella Ranskan uusi maalaustaide, Saksan jugend-tyyli ja Friedrich Nietzschen yksilön itsenäisyyttä ja voimaa palvova filosofia. Kirjallisuudessa uusromantiikka jäi kuitenkin varsin lyhytikäiseksi, jo 1910-luvulla realistiset piirteet vahvistuivat jälleen. Uusromanttisen virtauksen pääpaino oli lyriikassa (mm. Eino Leino, V.A. Koskenniemi, Otto Manninen). Uusrealismin edustajia olivat mm. Joel Lehtonen ja Maiju Lassila.

1910-luku oli Suomen runoudessa rikasta aikaa. Silloin debytoi muutama uraa uurtava lyyrikko, kuten Aaro Hellaakoski ja Edith Södergran. Tällöin kokeiltiin myös suomenkielellä ensimmäiset kerrat vapaata mittaa (Huugo Jalkanen ja Viljo Kojo). Myös Juhani Siljo, Lauri Pohjanpää, Einari Vuorela ja Jarl Hemmer aloittivat runoilijauransa tällä vuosikymmenellä.

Vuonna 1916 debytoi F.E. Sillanpää romaanillaan Elämä ja aurinko. Ruotsinkielisellä puolella muodostui samoihin aikoihin Dagdrivare-sukupolvi. Ryhmän nimi tuli Torsten Helsingiuksen 1914 ilmestyneen ylioppilasromaanin mukaan. Se tarkoittaa tyhjäntoimittajaa, joutilasta vetelehtijää, usein sen rinnalla näkyy myös ilmaus flanör, johon liittyy vielä päämäärätön ympäri kuljeskelu.

Useimmissa kirjallisuushistorioissa sijoitetaan jyrkkä periodiraja kahden aikakauden välille vuoteen 1918. Valtaosa vuosisadan vaihteessa tai alussa aloittaneista kirjailijoista jatkoi työtään kuitenkin keskeytymättä vuoden 1918 läpi aina 1930-luvulle saakka. Sotien välisellä kaudella, 1918–1939, kirjallisuuteemme astui kyllä uusi sukupolvi, mutta se ei suinkaan katkaissut vuosisadan vaihteesta asti toimineiden kirjailijoiden vaikutusta


Lasten- ja nuortenkirjallisuus

1900-luvun alkukymmeninä alettiin irtautua topeliaanisesta, moralisoivasta ja opettavaisesta satuperinteestä. Ajan merkittävin suomenkielinen lastenkirjailija Anni Swan oli omaksunut anglosaksisen näkemyksen, jonka mukaan satujen tehtävänä on lasten mielikuvituksen kehittäminen. Aili Somersalo teki tunnetuksi sadun laajemman muodon, saturomaanin. Hänen tunnetuin teoksensa on Mestaritontun seikkailut. Myös Jalmari Finne oli vuosisadan alkupuolen lastenkirjallisuuden uudistaja. Hänet muistetaan Kiljusen herrasväkeä kuvaavista kirjoistaan vuosilta 1914–1925.

Lähteet: Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia (1997).
Äidinkieli: käsikirja (1991).

Algot (Algoth) Untola 1868 – 1918

Algot Untola on kirjallisuutemme arvoituksellisimpia henkilöitä. Hän ei julkaissut mitään omalla nimellään, vaan käytti useita kirjailijanimiä. Parhaiten hänet tunnetaan Maiju Lassilana, mutta hän julkaisi myös Ilmari Rantamalan ja J.I. Vatasen nimillä. Myös kustantajille oli pitkään arvoitus, kuka kirjailija oli, käsikirjoitukset vain ilmestyivät heidän pöydilleen.

Untola syntyi sukunimeltään Tietäväisenä. Hän valmistui opettajaksi Sortavalan seminaarista 1891 ja muutti nimensä Untolaksi. Hän toimi opettajana Raahessa, Kälviällä ja Viipurissa. Vuonna 1900 Untola muutti Pietariin, jossa hän tutustui pietarilaiseen ylhäisömaailmaan, mutta myös vallankumousta puuhaaviin sosialisteihin.

Pietarissa Unhola solmi 1903 muodolliseksi jääneen avioliiton Therese Küstringin kanssa. Untola erosi vaimostaan vasta vuonna 1913. Ilmeisesti anarkistiyhteyksiään piilotellakseen Untola palasi 1904 Suomeen ja ryhtyi Lohjasaaressa opettajaksi. Siellä hän tutustui leskirouva Olga Jasinskiin. Suhteesta syntyi tytär, joka kuoli jo pienenä. Untola siirtyi Pohjanmaalle Kaustisille, minne Olga seurasi häntä. Kaustisilla Untola omistautui opettajatyön lisäksi vanhasuomalaisen puolueen vaalityöhön. Mustasukkaisuustilanne suhteessa Olga Jasinskin kanssa johti Olgan uskomattomaan tekoon: hän heitti rikkihappoa Untolan päälle. Untolaa hoiti lääkäri Hjalmar Nordling (kirjailija Hjalmar Nortamo), joka oli myös Satakunta-lehden toimitusvaliokunnan puheenjohtaja. Hänen kauttaan Untola pääsi lehden päätoimittajaksi.

Keväällä 1916 Untola ryhtyi kirjoittamaan Kokkola-lehteen, mutta riitautui vanhasuomalaisten kanssa ja siirtyi 1917 Työmies-lehteen. Untola oli työväen johtava kirjoittaja kansalaissodan syttyessä. Hän kirjoitti Työmiehen viimeiset numerot yksin Helsingin ollessa jo valkoisten käsissä. Untola vangittiin ja tuomittiin teloitettavaksi. Matkalla tuomion täytäntöönpanopaikalle Suomenlinnaan Untola teki pakoyrityksen laivasta, jolloin hänet ammuttiin mereen. Toisen silminnäkijäversion mukaan häntä ammuttiin laivassa syntyneen kahakan yhteydessä ja heitettiin sen jälkeen mereen.

Untola on ollut kaikkein tuotteliaimpia kirjailijoitamme, lyhyen kirjailijakautensa aikana hän kirjoitti kaikkiaan noin 40 teosta, joista on painettu 27. Vuonna 1921 Untola julkaisi peräti yhdeksän teosta. Maiju Lassilan nimellä v. 1910 julkaistu Tulitikkuja lainaamassa on kirjailijan teoksista rakastetuin. Untola kieltäytyi teoksestaan saamastaan valtionpalkinnosta.

Lähteet:
Levola, Kari: ”Kaukaa viisas, Maiju Lassila (Algot Untola) 1868–1918”, teoksen Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa, Liika viisas, (Gummerus, Jyväskylä 1991) esipuheessa.
Sihvo, Hannes: ”Untola, Algoth (1868–1918), kirjailija”, Suomen kansallisbiografia, osa 10.

 

Runar Schildt 1888 – 1925

Runar Schildt oli aikansa suosituimpia proosakirjailijoista, ja hänen näytelmänsä menestyivät myös Ruotsissa. Runsaan kymmenen vuoden aikana Schildt julkaisi kahdeksan novellikokoelmaa ja kolme näytelmää.

Ulospäin Schildt vaikutti seuralliselta, mutta kärsi epävarmuudesta ja vuosien mittaan pahenevasta masennuksesta. Myös hänen isänsä Arthur oli kärsinyt syvästä masennuksesta. Isä kuoli pojan ollessa vain kaksivuotias.

Schildt oli isänsä puolelta alhaisaatelia, äidin suku oli talonpoikainen. Lapsuutensa kesät Schildt vietti isoäitinsä räätälinleski Strömbergin luona
Antinkylässä Loviisan lähellä. Siellä hän tutustui talonpoikaiselämään ja hyödynsi kokemuksiaan myöhemmin ”Räfsbackasta” kertovissa novelleissaan.

Koulunsa Schildt kävi Helsingissä ja kirjoitti ylioppilaaksi 1906. Hän opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1910. Vuonna 1915 hänet nimitettiin kirjallisuuspäälliköksi Holger Schildtin kustantamoon. Runar Schildt otti julkaistavaksi mm. Edith Södergranin ensimmäisen runokokoelman. Hän myös kirjoitti kirjallisuusarvosteluja sekä käänsi proosaa ja näytelmiä.

Schildtin ensimmäinen novellikokoelma Den Segrande Eros (Voittoisa Eros) ilmestyi 1912. Kokoelma Perdita och andra noveller (Perdita ja muita novelleja) sisältää novellin ”Den svagare” (Heikompi), jota pidetään yhtenä kirjailijan parhaimmista.

Schildt reagoi nopeasti vuoden 1918 sisällissotaan. Jo 1919 hän julkaisi kokoelman Hemkomsten (Kotiinpaluu). Siinä hän kuvaa punaisten puolella taistellutta maalaispoikaa, joka tappion jälkeen piiloutuu äitinsä avustuksella kotikyläänsä.

Vuosina 1922–1923 Schildt kirjoitti kolme näytelmää, joista Hirsipuumiestä (Galgmannen) on esitetty säännöllisesti. Kaikki hänen näytelmänsä loppuvat päähenkilön kuolemaan.

Schildtillä oli ilmiömäinen kyky kirjoittaa elävää puhekieltä ja ilmaista kielellisin keinoin henkilöidensä sosiaalinen asema.

Kirjailijan elämä päättyi syksyllä 1925 oman käden kautta. Syynä olivat suuri itsekritiikki, huono taloudellinen tilanne, masennus ja se, ettei hän kyennyt enää kirjoittamaan.

Lähde:
Forssell, Pia: ”Schildt: Runar (1888–1925), kirjailija”, Suomen kansallisbiografia, osa 8.

 

Tags:

Written by: VSA\virva.soikkeli Wednesday, January 4, 2017