Kirjaston asiakkaiden muistoja ja ajatuksia 1950-luvusta

”Ensimmäiset kirjat lainasin 50-luvun lopulla, en vielä osannut lukea, katselin kuvat. Vein takaisin parin pv:n kuluttua. Kerran yksi kirja putosi lätäkköön, kun vein sitä kirjastoon. Pelkäsin suunnattomasti, kuivattelin puuhellan reunalla.

Ei tullut rapsuja, vahinkohan se oli. Luin paljon kirjoja, lopulta oli vähän vaikeata löytää sellaista, etten olisi jo lukenut. Luin poikienkin kirjoja, intiaanikirjoja ja punavyö-kirjoja, ne olivat jännittäviä. Nyt olen jo ikääntynyt, yksi murhe on se, etten millään ehdi lukea kaikkia mielenkiintoisia kirjoja ennen kuolemaani, vaikka sitten eläisin yli 100-vuotiaaksi. Kirjasto = eräs elämän tärkeimpiä paikkoja.”

”Jag började skolan på 50-talet (1951). Vi fick ett halvt grönt gummi, en blyertspenna som vi inte fick vässa själva (den skulle användas i sin helhet, det fanns dessutom hylsor som förlängde en mycket kort penna), läskpapper, bläck (resten lämnades kvar på våren), 1 st. stålpenna, pennskaft (lämnades in varje vår). Sedan sydde vi penntorkare och tygöverdrag till läseboken. Vi gick i led in i skolan, i led in i klassen osv. Maten bestod av grötar, vällingar (makaronvälling = maskvälling; mannagrynsvälling = småloppor) samt en gång i veckan köttsoppa (=fläsk som var så svårtuggat att vi spottade det i vessan efteråt): ”Tack Gode Gud för maten amen, tack!” Allt var i stort sett förbjudet. Hann ändå delta i en del slagsmål, vilket resulterade att jag som straff fick gå till sjukhuset för att sys. Ingen service här inte. Flickor ska inte delta i klassfejder. Ja, ja jag minns den ljuva tiden, jag minns den som igår. GP”

”Kävin ensimmäisen kerran kirjastossa syksyllä 1957. Olin ekaluokkalainen, osasin juuri ja juuri lukea. Hieman minua vanhempi tyttö oli oppaanani ja vakuutti että kaikki saivat tulla kirjastoon ja sai lainata kirjoja vaikka ei osannutkaan sujuvasti lukea. – Pienen kotikaupunkini (silloisen kauppalan) kirjasto sijaitsi mäen päällä, keskustassa kirkon ja uuden keskuskansakoulun vieressä. Muistan hyvin miten hienolta valaistu talo syysillan pimeydessä näytti – yksi paikkakunnan kolmesta kivitalosta, alun perin kunnanlääkärin vastaanotoksi ja asunnoksi rakennettu, aivan 1900-luvun alussa rakennettu jugend-talo. – Sisällä oli yhtä tyrmistyttävän hienoa: kauniit valaisimet, iloiset painokuvioiset verhot, lastenosastolla matala pyöreä punakantinen pöytä ja pienet sievät jakkarat. Myöhemmin minulle on selvinnyt, että kaikki oli 50-luvun designia, artekia ja kukkapuroa, sen ajan kaunista arkitavaraa julkisiin tiloihin.

Menimme lasten puolelle ja ällistyneenä katselin kirjojen paljoutta. Sillä pyöreällä punaisella pöydällä oli iloisenvärisiä sarjakuvia, joiden nimi oli Tintti. Selailin niitä, ihmeellistä, mutta tuntuivat jotenkin liian erikoisilta ensi kerralla lainattavaksi. Päädyin lainaamaan Andersenin kootut sadut, osa 1. (En muuten ole vieläkään saanut luettua koko sarjaa.) En tykännytkään saduista, en tykkää vieläkään, mutta muistan kirjan jonka nimi oli ”Tirlittan”. Se oli hyvä. Ja muumit.

Vähitellen sitten luin kutakuinkin kaikki lasten kirjat, rakkaat viisikot moneen monta kertaa. Oli myös sarja Ursula-nimisestä sairaanhoitajasta, ja oikeastaan pojille tarkoitettuja lännen sarjoja joita vähän nolona lainailin, klassisten tyttökirjojen lisäksi. Aikuisten osastolle ei ollut menemistä, siitä piti huolen tiukka kirjastonhoitaja, joka muutenkin piti yllä hiljaisuutta ja lapset kovassa kurissa. Maaginen ikäraja 13 vuotta. Lastenosaston osasin siinä vaiheessa ulkoa – mutta yksi pikku kikka löytää uutta luettavaa oli ruotsinkielinen kirjahylly siellä aikuisten osaston nurkassa. Kokonainen hyllyllinen punaselkäisiä äärimmäisen houkuttelevan ja hauskan näköisiä nuorten kirjoja. Lainasin yhden, muistan että sen nimi oli ”Susanne på egen hand”. Olin koulussa lukenut ruotsia ehkä kolmisen vuotta, kielitaito oli äärimmäisen hutera, mutta kyllä oli hyvä ja mielenkiintoinen kirja! Ymmärsin ehkä kolmasosan ja arvasin ja kuvittelin loput oman mieleni mukaiseksi.

Aikuistenosasto se tuottikin aluksi vaikeuksia. Miten sieltä osasi mielenkiintoista hakea, siitä kirjapaljoudesta? Ensimmäinen jonka lainasin oli nimeltään ”Maigret ja ilotytöt”. Kuvittelin että Maigret oli tytön nimi ja ”ilotytöt” jotenkin viittasivat tyttökouluun. Luin kirjan ja jäin hiukan ymmälle, miksi ihmeessä tyttökirjassa jonkun ruumis paloiteltiin ja poltettiin kamiinassa. Tulin siihen tulokseen, että aikuisten romaanit ovat kummallisia, parempi siirtyä tietokirjallisuuteen, matkakertomuksiin vaikkapa. Osuikin kohdalle aarre, joka ihastuttaa vieläkin: Göran Schildtin purjehdus Välimerellä Daphne-laivalla, samalla hieno johdatus antiikin kulttuuriin ja taiteisiin.

Jossakin vaiheessa päätin lukea kaikki kaunokirjat alkaen A:sta. No, Aapelin pakinoihin sekin projekti jäi, vaikka sieltä aikuisten romaaneista alkoikin löytyä mahtavaa luettavaa. Onneksi tuli luettua klassikot, Sinuhea ja Sotaa ja rauhaa, siitä on ollut paljon hyötyä myöhemmin opiskellessa. Oppikoulun kävin 60-luvulla, jonka loppupuolella kirjastoon alkoi hiljalleen ilmestyä kevyempääkin viihdettä, tuli Angelikat ja Anni Polvaa ja muuta romanttista viihdettä. Dekkareista jäi ykköseksi Maria Lang (jota löytyi kivasti sieltä ruotsinkielisten kirjojen hyllystä jota edelleen harrastin) sekä Mauri Sariola (oli aikoinaan käynytkin samaa koulua kuin minä). Ja paljon, paljon muuta. Kirjasto oli pikkupaikkakunnan hiljaiselle ja lukuhaluiselle koulutytölle henkireikä, ikkuna ulos maailmalle, muihin paikkoihin, aikoihin, kulttuureihin. Myös tulevaisuuteen. Olin päättänyt kotikylästä lähteä, opiskella, piti valmistautua. Kirjasto auttoi siinäkin suhteessa, opetti kieliä ja tarjosi tietoa, ja vimmattu lukuhimo tietysti paransi koulutodistuksen arvosanoja.”

Målgrupp:

Taggar:

Skrivet av: Ulrika den 3 februari 2014